Vuosi 2022 viikko 6: Guadeloupen länsireunalla

Maanantai 7.2.2022 satamapäivä Marina de Riviére Sens

Aamulla heräsimme herätyskelloon ja painelimme autovuokraamoon heti sen avauduttua tiedustelemaan, saisimmeko auton vai emme. Autovuokraamossa työskentelevä nainen puhui onneksi erinomaista englantia ja asiat saatiin selviksi. Heidän nettivarausjärjestelmänsä ei toimi ja sen vuoksi varauksemme ei ollut mennyt läpi. Maanantaiksi hänellä ei valitettavasti ollut autoja tarjolla, mutta tiistaiksi ja keskiviikoksi autovuokra onnistui. Otimme tarjouksen vastaan ja kävimme autovuokraamossa jatkamassa satamaoleskeluamme torstaihin asti. Päivä kului hiukan odottelun merkeissä. Tapio vaihtoi kanteen jälleen uusia tiikkitappeja irronneiden tilalle ja Maria kirjoitti blogia ja suunnitteli käyntikohteita autoilupäiville. Ruuaksi värkättiin jälleen fetapastaa. Illalla saimme veneelle livekonsertin, kun satamarakennuksen kellarissa sijaitsevassa tilassa harjoitteli bändi. Ohjelmisto koostui kariabialaisella tvistillä esitetyistä tunnetuista kappaleista.

Tiistai 8.2.2022 satamapäivä Marina de Riviére Sens

Aamulla heräsimme taas varhain, söimme aamupalaa ja pakkasimme kassit autoilupäivää varten. Kassit mukanamme suuntasimme jälleen autovuokraamolle. Saimme käyttöömme reilusti ajetun VW Polon automaattivaihteilla. Tavarat autoon ja liikkeelle. Ajoimme Guadeloupen ja koko Antillien korkeimman vuoren, yhä aktiivisen tulivuori Soufrieren juurelle. Suunnitelmissa oli valloittaa nyppylä, koska Martiniquella Mount Pele oli jäänyt kaivelemaan. Tällä kertaa olimme varustautuneet hyvin eväillä, reilulla juomavedellä ja sade- ja lämpimillä vaatteilla. Reittiä kuvailtiin oppaissa vaikeaksi ja Guadeloupen vaelluskartassa jopa kehotettiin ottamaan opas mukaan vuorelle. Sen vuoksi vaellus vähän jännitti. Reittien lähtöpaikalla oli kuitenkin jo paljon populaa ja eivät he näyttäneet sen atleettisemmilta kuin mekään. Pikemminkin päinvastoin, paljon lapsiperheitäkin oli liikkeellä. Vaihdoimme vaelluskamppeet päälle ja läksimme liikkeelle.

Reitin lähtöpisteessä oli kuumia lähteitä. Niiden yhteyteen oli tehty allas, jossa pääsi halutessaan kastautumaan lämpimässä vedessä. Altaan vieressä oli kuitenkin ameeboista varoittava kyltti, joka vei meiltä uintihalut. Reitti kulki alkuun kivettyä hyvää kävelytietä pitkin upeaa viidakkoa. Tie oli lievästi nouseva. Kun pääsimme riittävän korkealle, viidakko loppui ja kasvillisuus kävi matalammaksi. Pikkuhiljaa tie muuttui kapeammaksi poluksi, joka alkoi enemmän ja enemmän nousta. Taivaalla oli melko paljon pilviä, mutta välillä pilvet väistyivät ja saimme ihailla upeita maisemia merelle asti.

Ihmisiä oli liikkeellä paljon ja polku kapeni kapenemistaan. Saimme tuon tuostakin väistellä muita kulkijoita ja bonjour tuli sanottua vastaantulijoille aika monta kertaa. Kasvillisuus muuttui pensaikoista vielä matalammaksi. Kaikkialla kasvoi rahkasammalen näköistä punertavaa sammalta, joka sai maan näyttämään upealta. Pian tulimme risteykseen, josta pääsi huipulle. Risteyksestä olisi päässyt toista reittiä myös katsomaan fumaroleja, mutta se reitti oli suljettu fumarolien lisääntyneen aktiivisuuden ja niiden tuottamisen myrkyllisten kaasujen takia. Käännyimme siis huipulle päin. Tästä eteenpäin alkoikin jyrkempi nousu, jota piti monin paikoin edetä nelivedolla ja kieli keskellä suuta. Kivien välissä oli mutaisia kohtia ja yhteen mutalätäkköön, joka näytti kovalta kohdalta, Maria onnistui upottamaan koko oikean kengän. Onneksi on Gore-Tex. Pian olimmekin jo kyltillä, joka osoitti, että olimme saapuneet huipulle. Mitä, joko nyt? Eihän se reitti ollut ollenkaan niin vaikea ja rankka, kuin kuvittelimme.

Huipulla oli todella kova tuuli, hyvä kun seisomassa pysyi ja vaatetta piti lisätä päälle. Otimme asianmukaiset kuvat huipulla ja kerran pilvetkin raottuivat sopivasti niin, että näimme alapuolella höyryävät fumarolit. Ilmassa tuntui jo kauan ennen huippua tulivuoren tuottamaa mädäntyneen kananmunan katkua. Tuulen takia huipulla ei tehnyt mieli fiilistellä yhtään tarpeellista kauempaa ja käännyimme pian kulkemaan samaa polkua takaisin alas. Alaspäin meno vaati vielä enemmän kieltä keskelle suuta kuin ylöspäin meno. Koska reitti oli odotettua helpompi, päätimme jatkaa autolle pidempää ja vähemmän kansoitettua reittiä, joka kulki huipun ympäri. Siellä näkyikin enää vain muutamia yksittäisiä kulkijoita. Kun pääsimme taas hiukan lämpimämpään ilmanalaan, istahdimme pitämään evästaukoa. Lopulta tulimme risteykseen, josta pääsimme taas liittymään polun viidakko-osuudelle ihmismassojen joukkoon. Kaikissa polun risteyksissä oli hyvät tienviitat ja eksymisen vaaraa ei ollut, vaikka kännykkäverkko ei yltänytkään koko reitille.

Kun pääsimme autolle, jalat olivat vain hiukan väsyneet ja olimme oikein tyytyväisiä vaellukseen. Kulkemamme reitin pituudeksi tuli 7,53 km ja nousua tuli yhteensä 857 m. Kun saimme hikiset vaatteet ja mutaiset kengät vaihdettua pois, jatkoimme autolla pitkin Guadeloupen länsirannikkoa kulkevaa tietä pohjoiseen tarkoituksena ajaa saaren halki viidakkotietä N23, jota kehuttiin saaren kauneimmaksi tieksi. Matkalla pohjoiseen ajoimme myös seuraavan purjehduskohteemme, Pigeon Islandin ja Jacques Cousteaun nimeä kantavan luonnonsuojelualueen ohi. Eräässä satamakaupungissa matkamme tyssäsi varsin erikoisen syyn takia. Tie oli tukossa, koska vastaamme tuli hautajaissaattue. Edellä kannettiin isoa vainajan valokuvaa, jonka perässä seurasi pitkä kulkue. Kuvan takana kulki ihmisiä riveissä kantamassa kukkalaitteita. Heidän takanaan seurasi kävelyvauhtia ruumisauto, jonka takaovi oli auki. Autoa seurasi varsinainen saattoväki mustissa vaatteissaan kävellen ja nenäliinoilla silmiään pyyhkien. Mieleen tuli lähinnä Bond-elokuvassa nähty hautajaissaatto. Hautajaisväki ei tosin tässä tapauksessa soittanut ja laulanut. Odotimme tiensivuun pysähtyneenä saattueen ohikulkua ja pitihän siinä hattu ottaa pois päästä itsekin. Hetken kuluttua pääsimme jatkamaan matkaa ja ajamaan suunnitelmien mukaan viidakkotielle.

Matkalla olisi ollut eläintarha ja kasvitieteellinen puutarha, mutta ne skippasimme, kun olimme käyneet vastaavissa Martiniquella. Maisematien päästä löytyi Tapion pitkään himoitsema KFC ja pysähdyimme sinne syömään kanaa. Parkkeerasimme auton pysäköintialueelle, mutta jostain syystä paikassa oli avoinna vain autokaista. Sekään ei toiminut ihan perinteisesti, vaan kaistan alussa oli tilausmikrofonin tilalla työntekijä, joka näpytteli tilauksen tabletille. Saimme luvan mennä jalan autokaistaa pitkin jalan. Eipä ole tullut ennen kokeiltua. Saatuamme siipiaterian, menimme picnicille parkkipaikkaa ympäröivälle muurille. Siivet olivat OK, mutta Siipiweikkojen kastiketta tuli ikävä. Syönnin jälkeen menimme läheiseen isoon Carrefouriin täydentämään veneen ruokavarastoja. Paljon mitään ostettavaa ei pitänyt olla, mutta tulipahan sitä taas ostettua satasella ruokaa. Sen jälkeen olikin aika ajaa takaisin kotisatamaan tällä kertaa eri reittiä. Saavuimme perille vasta pimeällä. Onneksi tänään tuli suihkusta vettä vielä illalla ja suuntasimme suihkun kautta nukkumaan.

Keskiviikko 9.2.2022 satamapäivä Marina de Riviére Sens

Aamulla herätyskellon soidessa totesimme, että jalat eivät yllättävää kyllä olleet kovin jumissa edellispäivän rasituksista. Niinpä päätimme suunnata auton toiselle vaellukselle, S/Y Sundancen suosittelemalle kahden vesiputouksen vaellukselle. Jos reitti tuntuisi liikaa jaloissa voisimme käydä vain ensimmäisellä putouksella ja jättää kauimmaisen ja vaikeakulkuisemman väliin. Jokohan nyt nähtäisiin kunnon vesiputous? Kanarialla yritimme vaeltaa muutamalle ja ne olivat kuivuuden takia melko surkeita ilmestyksiä. Ajoimme eilistä paluureittiämme vaelluksen lähtöpisteelle. Väkeä ei ollut parkkipaikalla läheskään niin paljoa, kuin tulivuorella. Reitin alussa oli jonkinnäköinen opastuskeskus, jossa maksoimme kansallispuistomaksun 5 €/henkilö. Lähtöpisteen nainen myös varmisteli, että tiedämme millaiselle reitille olemme lähdössä ja varoitteli reitin rankkuudesta. Sen jälkeen pääsimme matkaan.

Alkumatka oli tulivuorivaelluksen tapaan kivettyä helppokulkuista kävelytietä, joskin korkeuseroa oli aika paljon ja ensimmäiset kilometrit käytännössä laskeuduttiin portaita laaksoon. Jalat tuntuivat virkeiltä, joten risteykseen tullessamme päätimme lähteä ensin kauemmalle vesiputoukselle. Vaellus oli meidän molempien mielestä rankempi kuin eilinen tulivuorireitti. Polku oli paikoin helppokulkuista laudoitettua osuutta, mutta nousua ja huonokuntoista kivikkoista ja mutaista polkua oli myös paljon. Osa matkasta kiivettiin kivikkoa ja apuna oli rinteeseen kiinnitettyjä vaijereita. Väkeä oli toiselle putoukselle menossa paljon vähemmän kuin tulivuorelle. Jotkut jaksoivat kuitenkin taittaa reitin taapero kantorepussa, mikä on kyllä aikamoinen saavutus. Parin tunnin vaelluksen jälkeen tultiin vihdoin putoukselle. Tällä kertaa kyseessä oli ihan kunnon putous, putousta 115 m.

Pidimme evästauon putouksen juurella ja ihastelimme sen kohinaa. Ilma oli taas putouksen alapuolella sen verran viileä ja kostea, että eipä tehnyt mieli käydä uimassa putouksen alapuolella olevassa lammikossa. Vesi oli sitä paitsi kylää. Niinpä maisemien ihailun ja evästauon jälkeen jatkoimme takaisin samaa polkua, joka tuntui takaisin päin vielä pidemmältä kuin putoukselle päin. Lähemmän putouksen risteykseen tullessamme arvoimme hetken, käymmekö vielä sitäkin katsomassa. Putoukselle oli kuitenkin polulta vain kivenheiton matka hyvää polkua, joten tuli sekin nähtyä. Koko reitille tuli pituutta 12.67 km ja nousua 947 m. Ei ihme, että tuntui raskaammalta kuin tulivuori. Autolle päästyämme söimme autossa odottavat aamulla sataman lähileipomosta ostetut eväät. Lähiseudun pikkulinnut olivat sitä mieltä, että niille olisi kuulunut osa eväistä ja rohkeimmat tulivat istuskelemaan auton katolle ja avoinna olevien ovien päälle kerjäämään evästä. Onneksi kukaan ei lentänyt sisään autoon. Vaelluksen jälkeen ajoimme vaihteeksi eri kauppaan kuin edellisenä päivänä. Saimme sieltä joitakin tuotteita, joita ei eilen Carrefourista ollut löytynyt kuten mehutiivistettä. Sitten ajelimme takaisin satamaan eri reittiä kuin aiemmin rannikkoa pitkin kulkevaa pikkutietä. Vettä tuli jälleen satamassa, joten pääsimme suihkuun. Päivälliseksi tehtiin katkarapuja chili—valkosipuliöljyssä.

Torstai 10.2.2022 Marina de Riviére Sens – Pigeon Island matka 12 Nm, kokonaismatka 7099 Nm

Aamulla ensimmäiseksi käytiin palauttamassa auto vuokraamoon ja hakemassa leipomosta lisää herkullista pinnalta rapeaa ja sisältä pehmeää patonkia. Aamupalan jälkeen täytettiin vesitankin ja Tapio kävi satamatoimistossa kuittaamassa meidät ulos ja hakemassa avainlätkän pantin takaisin. Olimme todella ahtaassa välissä laiturissa ja aiempina päivinä kun oli ollut kovia puuskaisia tuulia satamassakin, olimme vähän jännittäneet, miten veneen saa pois ahtaasta kolostaan. Onneksi nyt oli tuulettomampi päivä ja laiturista pois pujottelu sujui hyvin. Olimme suunnitelleet menevämme tankkaamaan dieseltankin täyteen, mutta juuri kun olimme tulossa tankkauslaiturin kohdalle, tankkauslaituriin kiinnittyi valtavan kokoinen teräsvene. Arvelimme, että kuluu hetki jos toinenkin sen tankkien täytössä ja päätimme tankata myöhemmin ja jatkaa matkaa.

Suuntasimme Guadeloupen rannikkoa seuraillen pohjoiseen. Tuuli oli puuskainen, avasimme pelkän genuan. Noin kolmen tunnin rauhallisen kellumisen jälkeen tulimme Pigeon Islandilla sijaitsevan Marine Parkin kohdille. Etsimme vähän syrjäisemmästä paikasta mantereen puolelta ankkuroinnille sopivan kolosen ja laskimme ankkurin noin 7 m syvyyteen. Veneitä oli pitkin poikin varmaan ainakin 40, mutta alue oli iso ja joukkoon mahtui hyvin. Varsinaiseen luonnonpuistoon pikkusaarten lähelle oli mahdollista mennä kumiveneellä, joita varten oli luonnonpuistossa pari poijua. Emme vielä ensimmäisenä iltana lähteneet maihin emmekä snorklaamaan vaan nautimme kauniista paikasta ja upeasta auringonlaskusta veneestä käsin. Ympärillä näkyi aina välillä pintaan hengittämään tulevia kilpikonnia ja läheisen moottoriveneen katolla kävi aina välillä pelikaani ottamassa päivänokoset. Lisäksi huomasimme, että vieressämme olevassa italialaisveneessä oli kissa. Litmasta tuli ikävä rontin touhuja katsellessa. Ruuaksi laitettiin tofu-vihannescurryä riisin kanssa.

Perjantai 11.2.2022 ankkurissa Pigeon Island Cousteau Marine Park

Aamiaisen jälkeen vaihdoimme uikkeet päälle ja läksimme Kikalla snorklauspaikoille Cousteau Marine Parkiin. Päivä oli melko pilvinen ja kovatuulinen, ei mitkään parhaat olosuhteet snorklaukseen. Korallit olivat silti upeita ja kaloja oli todella paljon ja osa kaloista oli jopa melko tuttavallisia. Snorklasimme, kunnes tuli liian kylmä ja matka takaisin veneelle vastatuulessa se vasta kylmä olikin. Lämmiteltyämme hetken otimme taas Kikan alle ja hurautimme kylälle. Tehtävänä löytää lounaaksi bokitteja, jotka ovat Guadeloupen perinneruokaa. Pienen hakemisen jälkeen löysimme rannalta Bokit kojun. Valitettavasti monet makuvaihtoehdoista olivat loppu, joten Maria sai tilattua tonnikala-bokitin ja Tapio kinkku-juusto-bokitin. Mikään pikaruoka ei tuntunut olevan kyseessä, sillä tilauksen tulo valmiiksi kesti ikuisuuden. Lopulta herkut kuitenkin saatiin käteen. Kyseessä oli öljyssä paistettu leipä, joka oli halkaistu ja jossa oli valitut täytteet sisällä. Tuoksu muistutti lähinnä lihapiirakkaa. Nälkä lähti ja kukkaro ei keventynyt kovinkaan paljon.

Syömisen jälkeen käveleskelimme vielä pitkin kylää ja kävimme kaupassa ostamassa hiukan leipää ja hedelmiä. Kaupasta jollalaiturille kävellessä ohitimme pizzerian, jossa oli niin mahtavan näköinen pizzauuni, että pakko oli pysähtyä ja tilata illalliseksi mukaan pizza puoliksi. Pizza tehtiin silmiemme edessä ja laitettiin lapiolla uunin pohjalla olevalle pyörivälle kivelle, reunoilla oli kiviä ja siellä paloi kaasuliekki. Lämpömittari näytti uuniin 350 astetta eikä pizzan paistuminen montaa minuuttia ottanut. Pizza oli odotusten mukaan herkullinen.

Lauantai 12.2.2022 ankkurissa Pigeon Island Cousteau Marine Park

Olimme oikeastaan lauantaina jo suunnitelleet lähtevämme eteenpäin Deshaiesiin. Juuri kun olimme aamupäivällä järjestelemässä tavaroita lähtöä varten, Tapio sai kuitenkin yllättävän viestin myös Ännäläiseltä Tomi Huoviselta. Hän oli kuunari Helenan mukana miehistössä perämiehenä, ja he olivat myös tänään tulossa Pigeon Islandille. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet Tomia. Keväällä ennen lähtöämme oli ollut puhetta, että hän tulisi katsastamaan veneemme, koska hänellä oli paljon purjehduskokemusta isoilta meriltä. Silloin tapaaminen kaatui kuitenkin aikataulukiireisiin. Meillä ei ollut nyt vielä kiirettä lähteä eteenpäin, joten päätimme jäädä yhdeksi ylimääräiseksi yöksi paikoilleen, että saamme nyt tavata. Pian Helena lipuikin jo ohitsemme ja meni ankkuriin lahden toiselle puolelle. Tomi tuli poikkeamaan veneellä lasillisilla. Oli mukava tavata ja päästä puhuman Suomea.

Lopun päivää elimme hiljaiseloa. Kävimme SUP-laudalla läheisellä poijulla snorklaamassa, koska olimme nähneet siinä käyvän paljon snorklaajia ja kartan mukaan lähistöllä piti olla jokin laivan hylky. Se oli kuitenkin niin syvällä, että emme nähneet siitä vilaustakaan. Vähän arveluttavia ilmakuplia pohjasta kyllä nousi. Päivälliseksi päätimme hakea eilisestä pizzeriasta kummallekin omat pizzat. Matka hoidettiin tällä kertaa Kikalla soutamalla, koska pizzeria oli ankkuripaikkaamme lähinnä olevan rannan vieressä. Tällä kertaa rupesimme molemmat kuitenkin hieman ahnehtimaan täytteiden kanssa ja valitsimme liian paljon täytteitä sisältävät lätyt. Pitäisi muistaa hyvässä pizzeriassa, että vähemmän on enemmän. Ensimmäisen illan Diavolo-pizza oli ehdottomasti rapeampi ja maukkaampi kuin nyt tilatut pizzat.

Sunnuntai 13.2.2022 Pigeon Island – Deshaies matka 10 Nm, kokonaismatka 7109 Nm

Aamupalan ja veneen valmistelun jälkeen nyt sitten tosiaan nostimme ankkurin ja siirryimme 10 Nm saaren pohjoisimpaan ankkuripaikkaan Deshaiesin kalastajakylän edustalla olevalle lahdelle. Ankkuripäivinä oli sen verran pilvistä ja vähätuulista, että ajoimme koko lyhyen siirtymän koneella tyhjentyneiden akkujen lataamiseksi. Lahdessa oli jo varsin tiiviissä veneitä ja pienen pyörimisen jälkeen päädyimme ankkuroimaan lahden ulommalle reunalle syvimpään kohtaan, mihin olemme tällä retkellä ankkuroineet. Laskimme ankkurin 13 m syvyyteen ja päästimme 50 m ankkuriketjustamme ulos lähes kaiken. Olimme viimeinen vene rivissämme, joten emme ainakaan ajautuisi ketään päin, jos ankkurimme pettäisi. Olimme juuri muutama päivä aikaisemmin puhuneet, että ankkuriketjun veneeseen kiinnittävä narunpätkä pitäisi vaihtaa pidempään. Narun ideana on se, että jos ankkuri ja ketju joudutaan jossain hätätapauksessa hylkäämään, narun voi katkaista helposti. Nyt ketjua veneessä pitävä naru on niin lyhyt, että katkaisu pitäisi tehdä ankkuriketjulokerosta, jonne päästäkseen pitää siirtää tieltä keulapiikin patja, 2 levyä ja ruuvata auki 6 siipimutteria ja poistaa ne aluslevyineen. Narun leikkaaminen hätätilanteessa ei siis sujuisi nyt kovinkaan nopeasti. Kun ankkuriketju oli lähes kokokaan ulkona, päätimme siis ottaa tilaisuudesta vaarin ja Tapio vaihtoi vanhan narun tilalle uuden, hiukan pidemmän narun. Nyt naru ulottuu helposti ankkuriboksiin, johon pääsee kannelta suoraan käsiksi avaamalla ankkuriboksin luukun. Tulipahan sekin homma tehtyä. Kuunari Helena oli lähellämme ankkurissa ja he vinkkasivat, että lahden toisella laidalla on hyvät snorklausmaisemat. Tosin lahdessa oli virtaus lahden perältä ulospäin, joten kannatti lähteä sieltä liikkeelle, ettei joudu uimaan vastavirtaan. Niinpä laskimme SUP-laudan vesille ja meloimme kaksi päällä lahdenpohjukkaan ja hyppäsimme siellä snorklaamaan. Korallit eivät kalvenneet yhtään Pigeon Islandin koralleille ja kalojakin löytyi. Joku oli kuulemma nähnyt paikalla mustekalankin, mutta me emme sitä nähneet. Ehkä ihan hyvä. Veneelle palattuamme Tapio kokkasi pitkästä aikaa kylmäsavulohipastaa ja menimme ajoitta nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi edessä yön yli purjehdus Saint Martinille.